Paluu.
Jos aika Taiwanissa meni luotijunalle tyypillistä vauhtia, niin ei Suomeen paluunkaan jälkeinen aika yhtään sen hitaampaa ole kulkenut. Paluusta on kulunut puoli vuotta, sama aika jonka olin Taiwanissakin. Kummassakaan tapauksessa puoli vuotta ei todellakaan ole tuntunut kuudelta kuukaudelta, pikemminkin neljältä. Suunnitelmanani oli kirjoittaa kotiin paluusta oma postauksensa parin viikon kuluessa siitä kun oikeasti palasin, mutta ainahan suunnitelmat eivät ota toteutuakseen alkuperäisen ajatuksen mukaisesti. Onneksi suunnitelmat ottavat muutokset usein hyvin vastaan. Eihän miunkaan alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunut Taiwaniin muuttaminen, mutta kuinkas sitten kävikään...
Vaikka kaipaankin kovasti takaisin itäiseen Aasiaan, oli Suomeen paluukin ihanaa, vaikkakin kovin kaksijaksoisia tuntemuksia herättävää. Toisaalta sitä odotti kaiken tutun kohtaamista ja tuttujen jälleen näkemistä. Toisaalta oli harmillista jättää paikka, josta oli tullut koti.
Pari viikkoa meni ihmetellessä kuinka tavallista kaikki on. Niin tavallista, että kun mietti aikaa Taiwanissa, sitä ihan hämmentyi. Mie oikeasti asuin niin lämpimässä maassa kuusi kuukautta. Maassa jossa kasvaa palmuja ja puhutaan kiinaa. Mie oikeasti muutin maahan josta mie en tuntenut ketään, jonka kieltä mie en puhunut, josta mie en ylipäätään tiennyt kuin muutaman hassun asian. Suomeen palattua tuntui melkein epäuskottavalta, että olin ollut jossain puoli vuotta, kun sieltä palattuani mikään Suomessa ei ollut tuntunut muuttuneen. Kaikessa tavallisuudessaan näin Suomen kuitenkin hieman uusin silmin. Ensimmäinen viikko tuli ihmeteltyä kovasti sitä, miten moni ihminen osaa suomen kieltä kaikkine murteineen ja puhekielisyyksineen. Toisella viikolla aloitin työt päiväkodissa, ja se viikko meni ihmetellessä miten niin pienetkin tyypit osaa tätä kieltä, jonka kanssa itse nyt takeltelin minkä ehdin.
Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut useinkin mietittyä voisiko Taiwaniin olla syytä muutta vielä toistekin. Aina kun tuntuu kaipaavan sieltä jotakin, milloin mitäkin. Teetä, katuja, ihmisiä, ruokaa, roska-autoja, illan hämärässä kimaltavia katuja, kiinan kieltä, bussien maskotti pehmoleluja, puistokaraoken kaukaista ääntä joen rannassa kävellessä. Merta ja vuoria, kauniita katuja, 7elevenin ovikellon ääntä, paperilyhtyjä, hedelmien makeutta...yleistä Taiwanin tunnelmaa.
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, ei kuitenkaan loputtomiin. Olinhan Taiwanissa vain puoli vuotta ja tiedän kuinka paljon nähtävää tuolta pieneltä saarelta jäi vielä näkemättä. Ne asiat täytynee laittaa aivan omalle listalleen ja palata siihen kun katseeni seuraavan kerran kohtaa Formosan, kauniin saaren.
Kauko kaipuutani olen parhaani mukaan koittanut lääkitä aasialaisella ruualla. En edes halua tietää kuinka monta kertaa olen ehtinyt puolessa vuodessa käydä aasialaisissa ravintoiloissa. En myöskään kykene laskemaan kuinka usein aasialaista ruokaa on tullut tehtyä itse. Tiedä sitten onko tästä lääkinnästä apua tautiin, vai pahentaako se vain oireita.
Lisälääkkeeksi määräsin itseni kansalaisopistoon kiinan kurssille. Tällä halusin osittain varmistaa sen, että se pieni mutta tavattoman hyödyllinen määrä kiinaa jota opin, ei kokonaan häviäisi mielestäni, sekä sen, että ensi kerralla Taiwanissa voisin puhua muustakin kuin siitä onko ruoka hyvää. Sitähän se joka tapauksessa on.
Vaikka kaipaankin kovasti takaisin itäiseen Aasiaan, oli Suomeen paluukin ihanaa, vaikkakin kovin kaksijaksoisia tuntemuksia herättävää. Toisaalta sitä odotti kaiken tutun kohtaamista ja tuttujen jälleen näkemistä. Toisaalta oli harmillista jättää paikka, josta oli tullut koti.
Pari viikkoa meni ihmetellessä kuinka tavallista kaikki on. Niin tavallista, että kun mietti aikaa Taiwanissa, sitä ihan hämmentyi. Mie oikeasti asuin niin lämpimässä maassa kuusi kuukautta. Maassa jossa kasvaa palmuja ja puhutaan kiinaa. Mie oikeasti muutin maahan josta mie en tuntenut ketään, jonka kieltä mie en puhunut, josta mie en ylipäätään tiennyt kuin muutaman hassun asian. Suomeen palattua tuntui melkein epäuskottavalta, että olin ollut jossain puoli vuotta, kun sieltä palattuani mikään Suomessa ei ollut tuntunut muuttuneen. Kaikessa tavallisuudessaan näin Suomen kuitenkin hieman uusin silmin. Ensimmäinen viikko tuli ihmeteltyä kovasti sitä, miten moni ihminen osaa suomen kieltä kaikkine murteineen ja puhekielisyyksineen. Toisella viikolla aloitin työt päiväkodissa, ja se viikko meni ihmetellessä miten niin pienetkin tyypit osaa tätä kieltä, jonka kanssa itse nyt takeltelin minkä ehdin.
Viimeisen puolen vuoden aikana on tullut useinkin mietittyä voisiko Taiwaniin olla syytä muutta vielä toistekin. Aina kun tuntuu kaipaavan sieltä jotakin, milloin mitäkin. Teetä, katuja, ihmisiä, ruokaa, roska-autoja, illan hämärässä kimaltavia katuja, kiinan kieltä, bussien maskotti pehmoleluja, puistokaraoken kaukaista ääntä joen rannassa kävellessä. Merta ja vuoria, kauniita katuja, 7elevenin ovikellon ääntä, paperilyhtyjä, hedelmien makeutta...yleistä Taiwanin tunnelmaa.
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, ei kuitenkaan loputtomiin. Olinhan Taiwanissa vain puoli vuotta ja tiedän kuinka paljon nähtävää tuolta pieneltä saarelta jäi vielä näkemättä. Ne asiat täytynee laittaa aivan omalle listalleen ja palata siihen kun katseeni seuraavan kerran kohtaa Formosan, kauniin saaren.
Kauko kaipuutani olen parhaani mukaan koittanut lääkitä aasialaisella ruualla. En edes halua tietää kuinka monta kertaa olen ehtinyt puolessa vuodessa käydä aasialaisissa ravintoiloissa. En myöskään kykene laskemaan kuinka usein aasialaista ruokaa on tullut tehtyä itse. Tiedä sitten onko tästä lääkinnästä apua tautiin, vai pahentaako se vain oireita.
Lisälääkkeeksi määräsin itseni kansalaisopistoon kiinan kurssille. Tällä halusin osittain varmistaa sen, että se pieni mutta tavattoman hyödyllinen määrä kiinaa jota opin, ei kokonaan häviäisi mielestäni, sekä sen, että ensi kerralla Taiwanissa voisin puhua muustakin kuin siitä onko ruoka hyvää. Sitähän se joka tapauksessa on.
再見台灣
Till the next time~
Kommentit
Lähetä kommentti